Jäähyväiskirje -Novelli-

Olin kauan toivonut kuolemaa ja nyt kun se oli edessäni, en voinut olla tärisemättä. Seisoin sillalla ja katselin merelle, ei en ollut tekemässä itsemurhaa, vaan mietein minne minut haudattaisiin.En kuulunut enää kirkkoon, en kuulunut mihinkään uskontoon tai kastiin, olin vain minä. Minulla oli menneisyyteni, mutta lääkärit olivat repineet tulevaisuuteni riekaleiksi sairauteni takia. Minulla siis on Aids positiivinen, joten aikani täällä on aika loppu puolella. Olen syönyt lääkkeitä useita vuosia, mutta silti mikään ei estä sairauden etenemistä.

Kasvoin kohtalaisen kokoisessa perheessä,. Minulla oli kaksi isosiskoa ja yksi isoveli, olin lapsista nuorin ja hentoisin. Olen aina ollut laiha ja kalpea, juuri sellainen ihminen, joka sairastuu todella helposti. Mutta perheeni opetti minulle, että vaikka olisi kuinka sairas niin aina on mahdollisuus pelastukseen, vaikka vasta loppu metreillä ellei muuten. Vanhempani olivat uskovaisia, he odottivat minustakin jotain suurta uskonnonedustajaa, mutta toiveet ei aina toteudu.

Tuijotin yhä kauemmaksi ulapalle ajatuksissani ja mietein menneisyyttäni, sitä kun olin villi ja vapaa. Ja sitä kun rakastuin ulkomaalaiseen naiseen, joka kohteli minua kuin siskoaan. Olimme läheisiä, mutta silti välimme kylmenivät päivä päivältä. Hänen pian kadottuaan elämästäni, sain kuulla tästä sairaudestani. Olin murtunut ja tiesin ettei mikään tai kukaan saisi minua enää onnelliseksi tai ehjäksi. Olin tuomittu viikatemiehen puolisoksi.

En useaan kuukauteen pitänyt yhteyttä sukulaisiin tai ystäviini, hylkäsin kaikki ihmiskontaktit ja jäin kotia yksin. Istuin useita päiviä sohvalla, verhot vedettynä ikkunoiden eteen ja katseessani oli vain syvä kuilu. Minun olisi kuulunut kuluttaa kaikki nuo kuukaudet läheisteni luona, eikä yksin. Mutta ymmärsin sen liian myöhään.

Olen kauan yrittänyt kirjoittaa kirjaa elämästäni, mutta siittä ei koskaan tullut mitään. Kaikki sanani valuivat läpi paperin ja takertuivat pöytään kiinni, kuin hapon syövyttämänä. Joten nyt kun elinaikaani on vajaa viikko, ymmärsin kaiken. Sain viimein sanat paperille, ja kaduin sitä että hylkäsin toiset, vaikka olisin tarvinut heitä enemmän kuin ikinä.

Vieläkin seison tässä sillalla ja katson merelle. Äiti minulla on yksi toive, älä itke kun päästätte minut vapauteen. Ja isä, pidä huolta äidistä ja sisaruksistani, kun en enää ole täällä. Rakkaat sisarukseni, älkää olko huolissanne, suojelen teitä ylhäältä.

Viimeinen toiveeni on että tuhkaatte ruumiini ja ripottelette tuhkani tästä sillalta merelle. Tuulen mukana saan viimein vapauteni ja mahdollisuuden nähdä teidät siellä alhaalla.


Rakkaudella: Jessica Annabel Portman, tyttärenne.