Kesä -Novelli-

Olimme kuumissamme, jouduimme kävelemään porottavan auringon alla, joka ei tahtonut laskea millään alas ja vaihtua kuuksi. En tiedä kuinka kauan olimme kävelleet, mutta tunsin kuinka kenkäni sulivat mustaan asfalttiin. Pian kulkisin paljain jaloin ja perille päästyämme jalkani olisivat kuin mikki hiiren kengät, yhtä keltaiset ja pyöreät.

Hän käveli oikeaan käteeni takertuneena, niin kuin juuri maan alla toiseen juureen. Tunsin hänen mustien kiharoisten hiuksien polttavan käsivarteeni, mustekalamaisen lonkeroisia kuvioita. Pidin kättäni hellästi hänen vyötäisillään, niin ettei hän vahingossakaan kaatuisi tässä tukehduttavan kuumassa kesä päivässä.

Aurinko oli laskemassa, ainakin kuvittelin niin. Näin kuinka suuri keltainen pallo, paiskoi liekkejään meihin matalammalta. En ollut varma jaksaisinko enää kauaa, vai jäisimmekö ikuisesti tänne asfalttiviidakkoon, polttavan auringon armoille.

Olin jo paiskaamassa itseäni maahan, kunnes huomasin että silmissäni sumeni. Luulin pyörtyväni, mutta ei se ei ollut sitä. Käännyin katsomaan liekehtivää aurinkoa, joka oli sulattanut kenkäni, polttanut ihoni ja joka oli yrittänyt tukehduttaa meidät lämpöönsä.

Auringon aikeet epäonnistuivat, armaan sadepilven takia. Joka tummana usvana syöksyi aaltoilevana ja vihaisena meidän luoksemme, pelastajana. Seisahduimme, minä ja hän. Nostimme katseemme kohti taivasta ja annoimme sateen kastaa meidät, puhdistaa auringon aiheuttamasta tuskasta.

Käännyin katsomaan ystävääni, jonka mustat pitkät kiharaiset hiukset muuttuivat nopeasti veden kastelemana suoriksi. Katsoin samalla hänen käsiään, jotka nousivat kohti taivasta, kuin sieltä olisi satanut rahaa. Nyt kun hän oli onnellinen, oli minun aika mennä kotiin.

Tunsin maan liikahtavan allani ja pian olin kotona, sängyssäni. Huoneessa oli tunkkaista ja hämärää. Nousin ylös sängystäni, annoin peiton valua jalkoihini lattialle. Astelin ikkunan luo ja avasin verhot, ulkona satoi kauniimmin kuin koskaan.



                                                                    ~22.11.2011~
__________________________________________________________________________
__________________________________________________________________________

Tällainen novelli tuli kirjoitettua eräälle tutulle, kun hän väitti ettei kesästä saa minkäänlaista tarinaa. :D

Yön varjot -Novelli-

 Tuijotin kattoa sängylläni.
varjot piirtyivät hitaasti kattoon, niin kuin ennenkin.
Sama vanha rumba oli jatkunut jo vuosien ajan.
Kuva sarja oli sama, ensin ilmestyi kuun sirppi,
tämän jälkeen maisemat muuttuivat.
Tämä sama kuvasarja maisemia, henkilöitä ja lopullinen pimeys.
Oli sukuni kirous, joka jahtasi nyt minua.

Vilkaisin kelloani se näytti minuuttia vaille neljä.
Oli jo aamuyö, enkä ollut nukkunut silmäystäkään.
Kolmas yö putkeen, mitäpä sillä oli väliä enää.
Tiesin, että pian olisi aika, aika sinetöidä kohtaloni.
Varjot aloittivat kierrokset uudestaan ja uudestaan.
Tarina toisti itseään, nopeammin ja nopeammin.

Menetin hetkeksi tajuntani, jonka jälkeen tajusin mitä oli tapahtunut
Yöpöydälläni ollut vesilasi oli kadonnut näkyvistäni,
se oli lattialla sirpaleina.
Hetken tajuamiseni jälkeen tunsin vain kipua,
ja silmissäni sumeni.

Joka iltainen vanha rumba,
sukuni kirous, oli viimein saanut uhrinsa.

Aurinko & Kuu -Novelli-

Kuu katsoi minua tuhkan harmaalta aamutaivaalta,
en ollut ennen nähnyt kuuta noin surullisena, noin kalpeana ja kylmänä. 

Olin itse vasta nousemassa, tulossa valaisemaan taivasta harmaudesta.
 Katselin kuuta, yritin hymyillä mutta tiesin että kuu ei huomaisi sitä.
Olimme kuin päivänsäde ja menninkäinen, ei yhtään täydellistä yhteistä hetkeä.

Olin se kuuma kaasupallo, se vastakohta tuolle hopeiselle kuutamolle.
Kauan olin kaivannut tuota kylmää kosketusta, tuota joka sytyttäisi
minut uudelleen siihen vanhaan kultaiseen loistooni. 

Tuhkan harmaa taivas alkoi pikku hiljaa sinertämään, yhä enemmän ja enemmän.
Tuo yksinäinen kuu, jota katselin, oli katoamassa jo metsän taakse.
Näin kuinka hän käänsi viimeisen kerran surullisen harmaan katseensa minuun,
hän sai minut katoamaan synkkien pilvien taakse.

En ole varma mitä tapahtui, mutta ymmärsin erään asian: kuusi kuukautta.
Odotin ja odotin, mutta mitään ei tapahtunut. Ohini lipui kaikkia muita viettelijättäriä,
mutta kaipasin vain surusilmäistä kuningatartani.

Näin jo kaukaa, kuinka hän lähestyi. Näin kuin hän peitti edessäni olevan sinivihreän maapallon.
Hän olisi jälleen hetken minun, tuo kaunis hopeahelmainen kaunottareni.
Minun armaani, oma kuun kuningattareni.
Hän peitti loistoni vain hetkeksi ja tuo yksi yhteinen hetki antoi minulle uuttaa voimaa odottaa. 

Hän lähti jälleen surullisena, mutta rakastavana.
Tiesin että palaisimme takaisin, vaikka harvoin olemme yhdessä.
Näin hänen lipuvan vain kauemmaksi ja kauemmaksi,
ja pian säteeni osuivat jälleen tuohon sinivihreään planeettaan.

Olin syntynyt uudelleen, annoin valoni hehkua läpi untuvapilvien.

Ja jälleen kun nousen aamuun uuteen, näen rakkaani taas karkaavan kauemmaksi.
Mutta tiedän silti, hän on vain minun.

Varjot -Novelli-

Ilta oli jo pimeimmillään, kun kaksi hahmoa liikkui kaupungissa.

Toinen käveli suurin ja voimakkain askelin, toinen taas yritti kipittää edellä menijän perässä. 

Välillä jälkeen jäänyt pienempi henkilö joutui ottamaan pari juoksu askelta, pysyäkseen perässä.

Kaupunki oli hiljainen, vain muutaman auton äänet kuuluivat parin korttelin päästä, 

ne olivat pysähtyneet liikennevaloihin. Muutaman liikkeen ikkunassa paloivat valot, 

liikkeiden ovet olivat suljettuja, mutta silti näyteikkunat yrittivät houkutella ohikulkijoita. 

Ikkunoiden valot valaisivat hienoja ja modernisia huonekaluja, 

muutamassa ikkunassa näkyi myös, naisten ja lasten vaatteita.

Elokuvateatterista rynni noin viidenkymmenen ihmisen lauma, kuin karja-aitauksesta.

Lauma jakaantui nopeasti erisuuntiin, kuka minnekkin. 

Ehkä osa meni kotia, toiset ehkä taas jatkoille, ken tietää. 

Teatterin ulkovalot sammuivat ennen kuin viimeiset ovesta tulijat 

olivat edes kerenneet sanoa näkemiin toisilleen.

Kadut olivat autioita, muutama katulamppu oli sammunut keskustasta.

Vain aaveet kulkisivat nuilla teillä tähän aikaan, mutta kuka nyt kummituksiin uskoisi.

Olisi vain ajan kysymys, milloin kadut täyttäysivät jälleen jalankulkijoista,

autoilijoista, pyräilijöistä ja ties mistä kulkijoista.

Eihän kaupunki ole hiljaa kuin hetken, ja sen pienen hetken kadut ovat meidän. 

Olemme vain varjoja, jotka piirtyvät kadun kulmaan, varjoja jotka piirtävät kasvoihin syviä uurteita,

varjoja jotka näyttävät ihmisten todellisen kuvan, 

varjoja jotka valtaavat vainhetkeksi kaupungin itselleen.

____________________________________________________________________________
____________________________________________________________________________

Kokeilun vuoksi Novelli tarina, runon sijaan :)

Kuoleman ruusu

Kuoleman kukka,

tule ja tapa,

kiedo ikuiseen uneen.


Unohtaakseni kaiken,
pistä minua piikillä, Ruusunen.
Nukahtaakseni levottomaan pimeyteen,
myrkytä minut


Kurista,
Tukehduta,
kiristä juuriesi otetta.


Tapa minut kukka,
ota hellään syleilyysi,
tukehduta minut.

Olen Liisasi,
sinun rakentamassa ihmemaassa.
Juo kuppini tyhjäksi,
laula minulla tuomioni, ruusu