Aurinko & Kuu -Novelli-

Kuu katsoi minua tuhkan harmaalta aamutaivaalta,
en ollut ennen nähnyt kuuta noin surullisena, noin kalpeana ja kylmänä. 

Olin itse vasta nousemassa, tulossa valaisemaan taivasta harmaudesta.
 Katselin kuuta, yritin hymyillä mutta tiesin että kuu ei huomaisi sitä.
Olimme kuin päivänsäde ja menninkäinen, ei yhtään täydellistä yhteistä hetkeä.

Olin se kuuma kaasupallo, se vastakohta tuolle hopeiselle kuutamolle.
Kauan olin kaivannut tuota kylmää kosketusta, tuota joka sytyttäisi
minut uudelleen siihen vanhaan kultaiseen loistooni. 

Tuhkan harmaa taivas alkoi pikku hiljaa sinertämään, yhä enemmän ja enemmän.
Tuo yksinäinen kuu, jota katselin, oli katoamassa jo metsän taakse.
Näin kuinka hän käänsi viimeisen kerran surullisen harmaan katseensa minuun,
hän sai minut katoamaan synkkien pilvien taakse.

En ole varma mitä tapahtui, mutta ymmärsin erään asian: kuusi kuukautta.
Odotin ja odotin, mutta mitään ei tapahtunut. Ohini lipui kaikkia muita viettelijättäriä,
mutta kaipasin vain surusilmäistä kuningatartani.

Näin jo kaukaa, kuinka hän lähestyi. Näin kuin hän peitti edessäni olevan sinivihreän maapallon.
Hän olisi jälleen hetken minun, tuo kaunis hopeahelmainen kaunottareni.
Minun armaani, oma kuun kuningattareni.
Hän peitti loistoni vain hetkeksi ja tuo yksi yhteinen hetki antoi minulle uuttaa voimaa odottaa. 

Hän lähti jälleen surullisena, mutta rakastavana.
Tiesin että palaisimme takaisin, vaikka harvoin olemme yhdessä.
Näin hänen lipuvan vain kauemmaksi ja kauemmaksi,
ja pian säteeni osuivat jälleen tuohon sinivihreään planeettaan.

Olin syntynyt uudelleen, annoin valoni hehkua läpi untuvapilvien.

Ja jälleen kun nousen aamuun uuteen, näen rakkaani taas karkaavan kauemmaksi.
Mutta tiedän silti, hän on vain minun.