17.3.2012

(c) Hanna Niemi / Hanashi

Suomennos: 

"Katseellaan minut kiersi, 

kapusi silmiini, 

laskeutui huulilleni. 

Maisteli muotojani,

tutkien mieltäni, 

ruusutarhaani eksyen.

Poimien yhden,

laskien sen lumiselle kummulle,

Nimeni alle."

Menetetyn rakkauden tuska

Kaipaan sinua illoin,

jolloin synkyys valtaa minut.

Silloin kun piemyden valtameri nielee minut.

Pelkää, yhä enemmän ja enemmän.

Kaipaan kaikkea sitä menetettyä.

Vuoksi hauraan sillan.

Seison paljain jaloin lumessa,

tunnen kuinka jalkani jäätyvät,

muuttuvat lasiksi.

Kaivoin kuoppaa huomaamattani,

kaivoin yhä syvemmälle ja syvemmälle.

Se pureskeli minut palasiksi.

Nyt on muurini seinät valmiit,

voisin loikata milloin vain,

mutta silti vain odotan..

Odotan viimeistä toivoa, 

ihmettä joka pelastaisi särkyneen sydämen.

Ikuisuuskysymys -Novelli-

Tunnen oloni kyseenalaiseksi, en ole varma olenko olemassa, olenko tässä tai hengitänkö? Kysymykset ympärilläni ovat rakentaneet muurin, jota suuret katapultikkaan eivät ole vastauksineen saaneet rikki. Jokainen kysymysmerkki kattaa uuden ruokapöydän yhä uudelle vastaukselle.

Olenko rakentanut elämäni vain tyhjälle alustalle, vai onko joku toinen tehnyt sille alustan? Tämäkin kysymys on kauan mietityttänyt minua, olen aina joutunut putsaamaan pöytäni ja aloittamaan alusta. Jokaisen shakkinappulan olen joutunut sijoittamaan uudestaan ja uudestaan takaisin omille paikoilleen, mutta silti olen aina hävinnyt pelin tai päätynyt samaan loppu ratkaisuun.

Onko elämäni siis pelkkien kysymysten varassa, ehkä, ken tietää vai tietääkö hänkään? Tuskin, olisi minun vastaukseni, mutta toisaalta, sana ehkä on jokaisen nurkan takana vainoamassa ja kaikuu jokaisen korvaan päivittäin. Olen kasvanut mutta olen myös menettänyt samalla. Jokainen askel jonka olen ottanut eteenpäin, on jossain vaiheessa kaatanut ja vetänyt minut takaisin lähtöruutuun.

Lähtöruudussakin minua on odottanut kysymysmerkki, joka on taistellut tiensä voittoon, ja antanut minulle miljoonia lisäkysymyksiä, joita en ikuisuudessakaan saisi auki. Vaikka ehkä kaikkeen vastaus onkin juuri ikuisuuskysymys, ehkä se pitää meidät kaikki alustallamme. Rakentamassa yhä uudelleen ja uudelleen samaa, jonka toinen on murtanut vastauksineen katapulteilla

Olen silti varma, että joskus, vielä jonain kauniina päivänä, ihme tapahtuu. Koodit murtuvat edessämme kuin padot, ja vastaukset pääsevät valtavan kysymysmuurin toiselle puolelle. Mutta sitä minun on turha odottaa, sillä ikuisuus nielee minut sitä ennen. Miksi ihmisen elämänkaari on liian lyhyt näkemään vastauksia, jotka ovat silmiemme edessä?

Ja kumpi oli ensin, muna vai kana?

Jäähyväiskirje -Novelli-

Olin kauan toivonut kuolemaa ja nyt kun se oli edessäni, en voinut olla tärisemättä. Seisoin sillalla ja katselin merelle, ei en ollut tekemässä itsemurhaa, vaan mietein minne minut haudattaisiin.En kuulunut enää kirkkoon, en kuulunut mihinkään uskontoon tai kastiin, olin vain minä. Minulla oli menneisyyteni, mutta lääkärit olivat repineet tulevaisuuteni riekaleiksi sairauteni takia. Minulla siis on Aids positiivinen, joten aikani täällä on aika loppu puolella. Olen syönyt lääkkeitä useita vuosia, mutta silti mikään ei estä sairauden etenemistä.

Kasvoin kohtalaisen kokoisessa perheessä,. Minulla oli kaksi isosiskoa ja yksi isoveli, olin lapsista nuorin ja hentoisin. Olen aina ollut laiha ja kalpea, juuri sellainen ihminen, joka sairastuu todella helposti. Mutta perheeni opetti minulle, että vaikka olisi kuinka sairas niin aina on mahdollisuus pelastukseen, vaikka vasta loppu metreillä ellei muuten. Vanhempani olivat uskovaisia, he odottivat minustakin jotain suurta uskonnonedustajaa, mutta toiveet ei aina toteudu.

Tuijotin yhä kauemmaksi ulapalle ajatuksissani ja mietein menneisyyttäni, sitä kun olin villi ja vapaa. Ja sitä kun rakastuin ulkomaalaiseen naiseen, joka kohteli minua kuin siskoaan. Olimme läheisiä, mutta silti välimme kylmenivät päivä päivältä. Hänen pian kadottuaan elämästäni, sain kuulla tästä sairaudestani. Olin murtunut ja tiesin ettei mikään tai kukaan saisi minua enää onnelliseksi tai ehjäksi. Olin tuomittu viikatemiehen puolisoksi.

En useaan kuukauteen pitänyt yhteyttä sukulaisiin tai ystäviini, hylkäsin kaikki ihmiskontaktit ja jäin kotia yksin. Istuin useita päiviä sohvalla, verhot vedettynä ikkunoiden eteen ja katseessani oli vain syvä kuilu. Minun olisi kuulunut kuluttaa kaikki nuo kuukaudet läheisteni luona, eikä yksin. Mutta ymmärsin sen liian myöhään.

Olen kauan yrittänyt kirjoittaa kirjaa elämästäni, mutta siittä ei koskaan tullut mitään. Kaikki sanani valuivat läpi paperin ja takertuivat pöytään kiinni, kuin hapon syövyttämänä. Joten nyt kun elinaikaani on vajaa viikko, ymmärsin kaiken. Sain viimein sanat paperille, ja kaduin sitä että hylkäsin toiset, vaikka olisin tarvinut heitä enemmän kuin ikinä.

Vieläkin seison tässä sillalla ja katson merelle. Äiti minulla on yksi toive, älä itke kun päästätte minut vapauteen. Ja isä, pidä huolta äidistä ja sisaruksistani, kun en enää ole täällä. Rakkaat sisarukseni, älkää olko huolissanne, suojelen teitä ylhäältä.

Viimeinen toiveeni on että tuhkaatte ruumiini ja ripottelette tuhkani tästä sillalta merelle. Tuulen mukana saan viimein vapauteni ja mahdollisuuden nähdä teidät siellä alhaalla.


Rakkaudella: Jessica Annabel Portman, tyttärenne.

Kesä -Novelli-

Olimme kuumissamme, jouduimme kävelemään porottavan auringon alla, joka ei tahtonut laskea millään alas ja vaihtua kuuksi. En tiedä kuinka kauan olimme kävelleet, mutta tunsin kuinka kenkäni sulivat mustaan asfalttiin. Pian kulkisin paljain jaloin ja perille päästyämme jalkani olisivat kuin mikki hiiren kengät, yhtä keltaiset ja pyöreät.

Hän käveli oikeaan käteeni takertuneena, niin kuin juuri maan alla toiseen juureen. Tunsin hänen mustien kiharoisten hiuksien polttavan käsivarteeni, mustekalamaisen lonkeroisia kuvioita. Pidin kättäni hellästi hänen vyötäisillään, niin ettei hän vahingossakaan kaatuisi tässä tukehduttavan kuumassa kesä päivässä.

Aurinko oli laskemassa, ainakin kuvittelin niin. Näin kuinka suuri keltainen pallo, paiskoi liekkejään meihin matalammalta. En ollut varma jaksaisinko enää kauaa, vai jäisimmekö ikuisesti tänne asfalttiviidakkoon, polttavan auringon armoille.

Olin jo paiskaamassa itseäni maahan, kunnes huomasin että silmissäni sumeni. Luulin pyörtyväni, mutta ei se ei ollut sitä. Käännyin katsomaan liekehtivää aurinkoa, joka oli sulattanut kenkäni, polttanut ihoni ja joka oli yrittänyt tukehduttaa meidät lämpöönsä.

Auringon aikeet epäonnistuivat, armaan sadepilven takia. Joka tummana usvana syöksyi aaltoilevana ja vihaisena meidän luoksemme, pelastajana. Seisahduimme, minä ja hän. Nostimme katseemme kohti taivasta ja annoimme sateen kastaa meidät, puhdistaa auringon aiheuttamasta tuskasta.

Käännyin katsomaan ystävääni, jonka mustat pitkät kiharaiset hiukset muuttuivat nopeasti veden kastelemana suoriksi. Katsoin samalla hänen käsiään, jotka nousivat kohti taivasta, kuin sieltä olisi satanut rahaa. Nyt kun hän oli onnellinen, oli minun aika mennä kotiin.

Tunsin maan liikahtavan allani ja pian olin kotona, sängyssäni. Huoneessa oli tunkkaista ja hämärää. Nousin ylös sängystäni, annoin peiton valua jalkoihini lattialle. Astelin ikkunan luo ja avasin verhot, ulkona satoi kauniimmin kuin koskaan.



                                                                    ~22.11.2011~
__________________________________________________________________________
__________________________________________________________________________

Tällainen novelli tuli kirjoitettua eräälle tutulle, kun hän väitti ettei kesästä saa minkäänlaista tarinaa. :D

Yön varjot -Novelli-

 Tuijotin kattoa sängylläni.
varjot piirtyivät hitaasti kattoon, niin kuin ennenkin.
Sama vanha rumba oli jatkunut jo vuosien ajan.
Kuva sarja oli sama, ensin ilmestyi kuun sirppi,
tämän jälkeen maisemat muuttuivat.
Tämä sama kuvasarja maisemia, henkilöitä ja lopullinen pimeys.
Oli sukuni kirous, joka jahtasi nyt minua.

Vilkaisin kelloani se näytti minuuttia vaille neljä.
Oli jo aamuyö, enkä ollut nukkunut silmäystäkään.
Kolmas yö putkeen, mitäpä sillä oli väliä enää.
Tiesin, että pian olisi aika, aika sinetöidä kohtaloni.
Varjot aloittivat kierrokset uudestaan ja uudestaan.
Tarina toisti itseään, nopeammin ja nopeammin.

Menetin hetkeksi tajuntani, jonka jälkeen tajusin mitä oli tapahtunut
Yöpöydälläni ollut vesilasi oli kadonnut näkyvistäni,
se oli lattialla sirpaleina.
Hetken tajuamiseni jälkeen tunsin vain kipua,
ja silmissäni sumeni.

Joka iltainen vanha rumba,
sukuni kirous, oli viimein saanut uhrinsa.

Aurinko & Kuu -Novelli-

Kuu katsoi minua tuhkan harmaalta aamutaivaalta,
en ollut ennen nähnyt kuuta noin surullisena, noin kalpeana ja kylmänä. 

Olin itse vasta nousemassa, tulossa valaisemaan taivasta harmaudesta.
 Katselin kuuta, yritin hymyillä mutta tiesin että kuu ei huomaisi sitä.
Olimme kuin päivänsäde ja menninkäinen, ei yhtään täydellistä yhteistä hetkeä.

Olin se kuuma kaasupallo, se vastakohta tuolle hopeiselle kuutamolle.
Kauan olin kaivannut tuota kylmää kosketusta, tuota joka sytyttäisi
minut uudelleen siihen vanhaan kultaiseen loistooni. 

Tuhkan harmaa taivas alkoi pikku hiljaa sinertämään, yhä enemmän ja enemmän.
Tuo yksinäinen kuu, jota katselin, oli katoamassa jo metsän taakse.
Näin kuinka hän käänsi viimeisen kerran surullisen harmaan katseensa minuun,
hän sai minut katoamaan synkkien pilvien taakse.

En ole varma mitä tapahtui, mutta ymmärsin erään asian: kuusi kuukautta.
Odotin ja odotin, mutta mitään ei tapahtunut. Ohini lipui kaikkia muita viettelijättäriä,
mutta kaipasin vain surusilmäistä kuningatartani.

Näin jo kaukaa, kuinka hän lähestyi. Näin kuin hän peitti edessäni olevan sinivihreän maapallon.
Hän olisi jälleen hetken minun, tuo kaunis hopeahelmainen kaunottareni.
Minun armaani, oma kuun kuningattareni.
Hän peitti loistoni vain hetkeksi ja tuo yksi yhteinen hetki antoi minulle uuttaa voimaa odottaa. 

Hän lähti jälleen surullisena, mutta rakastavana.
Tiesin että palaisimme takaisin, vaikka harvoin olemme yhdessä.
Näin hänen lipuvan vain kauemmaksi ja kauemmaksi,
ja pian säteeni osuivat jälleen tuohon sinivihreään planeettaan.

Olin syntynyt uudelleen, annoin valoni hehkua läpi untuvapilvien.

Ja jälleen kun nousen aamuun uuteen, näen rakkaani taas karkaavan kauemmaksi.
Mutta tiedän silti, hän on vain minun.

Varjot -Novelli-

Ilta oli jo pimeimmillään, kun kaksi hahmoa liikkui kaupungissa.

Toinen käveli suurin ja voimakkain askelin, toinen taas yritti kipittää edellä menijän perässä. 

Välillä jälkeen jäänyt pienempi henkilö joutui ottamaan pari juoksu askelta, pysyäkseen perässä.

Kaupunki oli hiljainen, vain muutaman auton äänet kuuluivat parin korttelin päästä, 

ne olivat pysähtyneet liikennevaloihin. Muutaman liikkeen ikkunassa paloivat valot, 

liikkeiden ovet olivat suljettuja, mutta silti näyteikkunat yrittivät houkutella ohikulkijoita. 

Ikkunoiden valot valaisivat hienoja ja modernisia huonekaluja, 

muutamassa ikkunassa näkyi myös, naisten ja lasten vaatteita.

Elokuvateatterista rynni noin viidenkymmenen ihmisen lauma, kuin karja-aitauksesta.

Lauma jakaantui nopeasti erisuuntiin, kuka minnekkin. 

Ehkä osa meni kotia, toiset ehkä taas jatkoille, ken tietää. 

Teatterin ulkovalot sammuivat ennen kuin viimeiset ovesta tulijat 

olivat edes kerenneet sanoa näkemiin toisilleen.

Kadut olivat autioita, muutama katulamppu oli sammunut keskustasta.

Vain aaveet kulkisivat nuilla teillä tähän aikaan, mutta kuka nyt kummituksiin uskoisi.

Olisi vain ajan kysymys, milloin kadut täyttäysivät jälleen jalankulkijoista,

autoilijoista, pyräilijöistä ja ties mistä kulkijoista.

Eihän kaupunki ole hiljaa kuin hetken, ja sen pienen hetken kadut ovat meidän. 

Olemme vain varjoja, jotka piirtyvät kadun kulmaan, varjoja jotka piirtävät kasvoihin syviä uurteita,

varjoja jotka näyttävät ihmisten todellisen kuvan, 

varjoja jotka valtaavat vainhetkeksi kaupungin itselleen.

____________________________________________________________________________
____________________________________________________________________________

Kokeilun vuoksi Novelli tarina, runon sijaan :)